Yhteiskuntavastuu… Älä osta kotimaista!!!

Kotimaiset yritykset eivät tiedä yhteiskuntavastuusta mitään. Jos suoraan sanotaan, eivät paskaakaan.

Olen työni puitteissa tavannut jokusenkin johtajan/päällikön jonka työnkuva on ko. yrityksen yhteiskuntavastuu.

Kaikki varsin fiksuja ihmisiä, usein paljon itseäni valistuneempia ihmisiä, mikä lienee oletusarvo.

Mutta…

Mitä helvetin yhteiskuntavastuuta on se, että itketään vietnamilaisen duunarin liksan eteen, kun kotimaassa leikataan xxx työpaikkaa samana päivänä kun ilmoitetaan että nyt Vietnamin duunarien palkka nousi perustasolleen aiemmasta orjatasostaan? Se ei ole yhteiskuntavastuuta, vaikka se siltä näyttääkin, ei ,sitä kutsutaan brändäykseksi.

Ja nyt pyydänkin ihmiset, älkää missään nimessä ostako kotimaisten yritysten tuotteita silloin kun voitte välttää sen. Koska kotimaiset yritykset, muutamaa lukuunottamatta, vasta opettelevat kansainvälistymistä, joten niiden kvartaalitulos määrittyy aivan muilla seikoilla kuin reaalisella tuloksella.

Kotimaiset yritykset, jälleen muutamia lukuunottamatta, eivät ole kansainvälisiä, vaan joko kotimaisia tai parhaillaan slaavi-pohjoismaisia yrityksiä, mitä tahansa muuta sanovatkin. Lisäksi johdossa istuu kvartaalitalouden uskonnolle itsensä omistaneet lompakkohuorat joita ei kiinnosta, eikä voikaan, muu kuin kvartaalitulos.

Vanhat patruunat olivat ehkä julmia, itsekkäitä ja kovia, mutta he myös kunnioittivat useimmiten työn suorittavaa porrasta, pitivät tästä huolen huonoina aikoina ja riistivät hyvinä, ihan tyynesti. Mutta pois eivät kenkineet, ei ainakaan sen takia, että ” tässä kuussa nettotulos ei ole enää 100% plussalla, joten…”.

Muistakaa, brändäys haisee ja kauas eikä useimmilla kotimaisilla yrityksillä ole muuta tarjottavaa suomalaisille.

PS. Miksi muuten Suomen vientiveturi ei vedä? No kun meillä brändätään, ei tehdä hyvää tuotetta tai jopa innovaatioita mitä muut tekevät. Ja sehän on valtion ongelma, alennetaan yritysveroja yms…

Perusopetuksesta, osa 1

7. luokalle asti olin hyvä oppilas, vielä kiinnostunut peruskoulusta ja opetuksesta, liki oppiaineesta riippumatta ja jopa todistukset olivat hyviä, vaikkeivät mitään 9.x keskiarvoisia olleetkaan. Kuitenkin 7. luokan aikana, jossain vuoden vaihteen korvilla, kaikki alkoi tuntua epätodelliselta ja väärältä, sisällöttömältä ja pääosin innottomalta pakkosyötöltä. Tajusin tuolloin hyvin kirkkaasti, että oppituntien sisältö ja valtaosa opetuksesta oli jotain minkä kanssa minä en ole likelläkään samalla aaltopituudella, mutta toisaalta ne olisivat arvokkaita välineitä myöhemmin. Samalla kuitenkin huomasin, että opettajat olivat kangistuneita lahopuisiin rooleihinsa vailla mahdollisuutta olennaisesti vaikuttaa niihin. Siitä sitten lähdettiinkin arvosanojen syöksymäkeen…

Välipitämättömyys, osa 1: Kevyttä introa myöhemmälle

Välinpitämättömyys on loppumaton luonnonvara jota me kaikki kohtaamme satoja, ellei tuhansia, kertoja päivässä ja kuitenkin olemme siihen niin tottuneita, että useimmiten emme edes huomaa sitä.
Kuten aina, rakkaalle lapselle on suotu monta nimeä, kenelle se on piittaamattomuutta, kenelle huonoja tapoja, ehkä itsekeskeisyyttä tai empatiakyvyttömyyttä, muodikkaasti jopa narsismia, hui.